Ensikosketus

Eka jenkki. Veljeni Petri poikansa Juuson kanssa juuri kotiutuneen Cadillacin kera. Taustalta näkyy hyvin että autotallikin on viellä valmistumassa.

Vaikka muistan että lapsuudessani on aina puhuttu autoista, ovat tällaiset jenkkilaivat olleet kuitenkin vain haaveita. Veljessarjan kuopuksena kuitenkin päätin toteuttaa sen, mikä muilla perheen miehillä oli jäänyt vain puheen tasolle.

Ennen auton hankintaa olin lukenut jo vuosia veekasia sekä muita harrasteautolehtiä. Olin myös rakentanut viiden vuoden ajan talvisin silloista kesäautoani, joten jonkinlainen kokemus autoharrastuksesta oli jo kertynyt. Lienee kuitenkin selvää ettei mikään olisi pystynyt valmistautumaan siihen savottaan mikä tämän kyseisen yksilön kanssa vielä läpikäytäisiin.

Cadillacin myynti-ilmoituksessa luki: runs and drives. No, ensimmäinen ei pitänyt kylläkään paikkaansa, sillä koneen ulkonäöstä päätellen sen juoksijan pitäisi olla auton omistaja. Kumiset letkut ja mm. tulpanjohdot olivat nakerrettu poikki ja kaikki oli ruosteen sekä hiirenjätösten peitossa. Jälkimmäinen ei sekään ollut aivan totta, sillä auto ei tietenkään liikkunut mihinkään edellisen takia, mutta myös jarrut olivat toimimattomat polkimen maatessa vasten lattiaa. Auto oli sentään rullaava ja sitä pystyi liikutella  työntämällä.

Olin miettinyt autoa ostettaessa että säästän kun en osta ajokuntoista projektia, sillä saman työn joutuu myös sellaiseen tekemään kun se läpikäydään täysin. Voi kuinka väärässä voi ihminen ollakkaan. Ainut lohtu tässä raadossa oli se, että se oli osiltaan lähes täydellinen ja kaikki ruostevauriot olivat selvästi havaittavissa. Autoa ei ollut koskaan kunnostettu, maali oli alkuperäinen kuten myös tekniikka, joten mitään amerikan räpellyksiä ei tultaisi näkemään. Selvittäessäni auton historiaa ja vertaamalla sitä osiin ja papereihin, sain selville että auto on ollut uutena Napan alueella Californiassa. Jostain syystä se on hylätty 99 tuhatta mailia ajettuna vuonna 1967, vain siis kahdeksan vuoden ikäisenä. Auto pysyi Californiassa 90-luvulle asti, jolloin autojen välittämistä työkseen tekevä mies osti sen itselleen. Sen jälkeen se oli varastoituna Californian alueella vielä 2007 vuoteen asti, jolloin suomalainen Guy Falkstedt hankki sen myytäväksi. Guy oli tuntenut autoa myyneen miehen jo yhdeksänkymmentäluvulla, jolloin hän oli myös omin silmin nähnyt tämän kyseisen pelin vielä liikkuvan omin voimin pihamaalla. 2008 auto rahdattiin siis Suomeen ja loppu onkin jo tiedossa. Kiinnostavaa olisi tietää lisää auton varhaisista vaiheista, mutta ehkä paneudun siihen tarkemmin auton valmistuttua.

 

Juuson ilmeestä huomaa ettei istuminen autossa juurikaan hymyilytä. Hieman raihnainen sisusta vähän pelottaa.

 Kuvassa nelivuotias Juuso on varmasti jo iso poika kun vastaava kuva saadaan otettua kunnostetun auton kanssa. Ehkä myös silloin hymyilyttää hieman enemmän.

Kuvasta näkyy hyvin lähtötilanne. Kuumuus, aurinko ja kosteus ovat tehneet tehtävänsä pehmeiden materiaalien suhteen.

 Täytyy kyllä myöntää ettei sisusta oikein houkutellut itseänikään aluksi tuonne, mutta pakkohan sinne oli mennä ohjaamaan kun tätä maanteiden laivaa työnnettiin paikoilleen.

Pink Cadillac

Kotipihassa lokakuussa 2008. J.Palmu & veljeni Juha irrottamassa autoa lavetilta. Tästä se alkaa.

Kaupat lyötiin nopeasti lukkoon ja aloin järjestelemään autolle kyyditystä Etelä-Suomesta Pohjanmaalle. Vanhempani olivat juuri rakentaneet uuden talon ja pihaan oli nousemassa lämmin autotalli. Itse olin toista vuotta opiskelemassa Lahden Muotoiluinstituutissa teollista muotoilua, eikä opiskelijan tulot olisi riittäneet tallin vuokraamiseen Lahdesta. Niinpä tästä tuli kaukosuhde, ja pitkä sellainen. Auton kyyditsi Lapualle eräs rekkakuski, joka hieman naljaili soittaessaan että "helmi" olisi nyt perillä. Mielenkiintoinen vääntäminen käytiin läpi, kun autoa yritettiin laskea rekasta ajosiltojen avulla 30cm matalempaan siirtolava-autoon. Siinä hieman jo hengityskin katkoili kun välissä auto roikkui trukin piikkien varassa ajosiltojen romahdettua alta. Helpotus oli saada cadi viimein kotipihaan tukevasti maankamaralle.

Pienen pojan haave

1959 Cadillac Coupe De Ville. Rahtausalueella Californiassa kesällä 2008.

 

Ala-aste ikäisinä pojanviikareina kuljimme pyörällä pitkin Lapuan kujia. Eräänä iltana päädyimme yhden lähiön talon edustalle töllistelemään jotain käsittämättömän isoa autovanhusta. Auto oli selvästikin jenkki, siitä ei ollut epäilystä, olinhan kuunnellut jo pitkään isäni kokemuksia nuoruusvuosiltaan Kanadasta. Jättimäiset siivet ja sulava ulkonäkö oli jotain sellaista, mitä ei ollut niissä piireissä ennen nähty. Jostain syystä tämä kyseinen kulkupeli jäi vaivaamaan, ja sitä käytiin sekä kavereissa että ihan yksikseenkin salaa vilkuilemassa. Teini-ikäisenä autohaaveet kohdistuivat tuohon toiseen miellyttävään eurooppalaiseen merkkiin, mutta silti jossain takaraivossa kyti ajatus tuon sittemmin Cadillaciksi selvinneen auton omistamisesta. Aika kului, mutta auton luona käytiin aina välillä katsomassa että se on tallessa. Täysi-ikäisenä päätin tehdä asialle jotain, joten soitin omistajalle. Tietenkään auto ei ollut myynnissä, vaikka siinähän se oli maannut leposijoillaan jo pitkälle toistakymmentä vuotta.

Vihdoin vuonna 2008 se tapahtui. Olin juuri myymässä silloista pitkäaikaista harrasteautoani ja tilalle oli saatava jenkki. Sen jenkin oli myös oltava Cadillac 1959. Olin jo pitkään seurannut myyntipalstoja, mutta vielä ei ollut tärpännyt, eikä taloustilanne olisi mitään hankintoja mahdollistanutkaan. Oli kuitenkin selvää, että vanhasta autosta saatavilla rahoilla olisi mahdollista hankkia edes aihio. Kyselin monilta välittäjiltä auton tuottamista Suomeen, mutta kovat kulut hirvittivät. Törmäsin sattumalta pieneen ilmoitukseen veekasi-lehdessä, jossa mainittiin yksinkertaisesti: harrasteautoja. Melkoinen yllätys kuitenkin oli että firman sivuilla oli kuva vielä amerikassa majailevasta viisysistä. Auton kuvat eivät antaneet kovinkaan mairittelevaa mielikuvaa kunnosta, olinhan kuitenkin etsimässä ajokuntoista yksilöä, eikä tämä ollut sellainen. Pidimme myyjän kanssa yhteyttä muutaman viikon ja parempia yksilöitä etsittiin USA:sta. Yrityksistä huolimatta ei tärpännyt. Eräänä päivänä kaveri mainitsi ihan kuin ohimennen, että se nettisivujen auto oli nyt Suomessa ja ainoastaan 60km päässä nykyisestä kotikunnastani. Seikkailumielellä lähdimme tyttöystäväni kanssa katsomaan autoa eräs lauantaipäivä alkusyksystä 2008 ilman minkäänlaista hinkua kaupantekoon. Siinä pällisteltäessä liikkeen tarjontaa syrjäisen kylän laitamilla olevalla maatilalla, ei Cadillacista näkynyt jälkeäkään. Myyjän saapuessa paikalle, kertoi hän auton olevan vielä merikontissa lukkojen takana. Se hetki, kun kontin ovet aukesivat ja pöly hieman laskeutui, jäi ikuisesti mieleen; pinkki. Olin koko ajan kuvitellut että menen katsomaan valkoista Coupe De Villeä, jonka olisin ehdottomasti halunnut muuttaa Vegas turqoise- vihreäksi, mutta että aito pinkki Cadillac. Tyttöystäväni mainitsikin paikanpäällä pidetyssä pikapalaverissa, että jos väri pysyy niin osta pois. Myyjä pudotti vielä varsinaisen pommin ja tiputti hinnan kertaheitolla kohdilleen - olin myyty, ja niin oli autokin. Haave oli toteutunut!

 

Auto välitysfirman pihassa syyskuussa 2008. Tällaisena sen ensimmäisen kerran näin paikanpäällä. Osiltaan täydellinen auto vaikutti lupaavalta lähtökahdalta projektiksi. Olihan se alusta asti selvää, että täydellistä entisöintiä tässä oltaisiin tekemässä.