Matkalla maalarille

Maaliskuussa 2013 auto sidottiin raikkaassa talvisäässä traileriin ja vietiin Seppäsen Pasille Kurikkaan. Olin tutustunut yhteen Pasin työnäytteeseen, joka sattumoisin on myös -59 Cadillac ja olin sen verran vakuuttunut herran työnjäljestä että päätin ottaa mieheen yhteyttä asian tiimoilta jo syksyllä 2011. Projekti olisi siis tuttu ja siihen vaadittava aika jokseenkin tiedossa. Tarkkaa ajankohtaa ei tuolloin osattu sopia kun auton peltityötkin olivat kesken, mutta ajatus heitettiin ilmaan. Alunperin maalaus oli tarkoitus sovittaa keväälle 2012, mutta lopulta ajoitusta siirrettiin vuotta myöhemmäksi.

Kuljetusta edeltävinä tunteina tehtiin vielä hitsauksia konepeltiin, joka otti hieman kipeää kun saranat olivat jumissa ja kantta yritettiin painaa kiinni. Pasille jäi työmaaksi sovittaa korin irto-osat paikalleen ja tehdä kaikki pintapuoliset pohjatyöt koriin. Ovet olivatkin varsin helppo tapaus, sillä ne olivat alun alkajaankin täysin ruosteettomat. Lokasuojien ja konepellin sovitus keskenään toi eniten päänvaivaa sillä shimmilevyjen määrä ja paikka oli hieman kateissa.

Pasille jäi melkoinen savotta tehtäväkseen kun hallin ovet sulkeutuivat perässämme. Hieman oli itselläkin erikoinen tunne kun auto ei ollutkaan tallissa paikallaan ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen, mutta jännitys oli käsin kosketeltavaa millainen lopputuloksesta tulisikaan.

Rosteriosien kiillotus

Valmiita kiillotettuja rosterilistoja ensimmäiseltä työkerralta. Samalla kiillotettiin penkinreunustojen alumiinipanelit.

 

Keväällä -13 päätin aloittaa Caddyn lukuisten rosteriosien entisöinnin. Periaatteessa homma aloitettiin jo 2010 jolloin vein ensimmäiset 5 osaa suoristettavaksi eräälle kultasepälle. 3-vuotta ja lukuisia patisteluja myöhemmin sain lopulta kohtuullisessa kunnossa olevat osat takaisin. Jouduin kuitenkin vielä hieromaan joitakin lommoja itse, ja pahin osa takaneljänneksen pitkä kylkilista oli edelleen alkutekijöissään.

Listoja ei oltu kiilloteltu ihan hetkeen aikaan, joten ne vaativat ensimmäisenä pesun.

 

Rosterin kiillotus ei juurikaan eroa alumiinin kiillotuksesta jota olen tehnyt hyvinkin paljon. Rosteri on kuitenkin kovempaa ja se vaatii enemmän painetta ja karkeampaa vahaa. Toisaalta taas pinta kiillottuu paremmin ja viimeistelyvahan on oltava todella hienoa hiusnaarmujen poistamiseksi.

Ensimmäinen työvaihe kiillotuksessa on kuitenkin pesu. Nämäkin osat olivat melkoisen pinttyneitä ja mielestäni paras tapa saada osat puhtaaksi on hinkata ne saippuavillalla. Vaikka tämä ei mikään kodin siivouskanava olekkaan, on silti suositeltava käyttää laadukasta saippuavillaa kuten PataPataa, silla halppistavara murenee käsiin ja on yleensä karkeampaa ja jättää näin ollen enemmän jälkiä pintaan.

Hyvälaatuin teräsvilla toimii parhaiten puhdistuksessa.

Pelkällä saippualla ei nämä töhnät irtoa.

 

Puhtaita osia on mukava alata jatkojalostamaan.

 

Pieniä virheitä ja jälkiä oli monessa osassa ja naputtelin lommoja pois vastimen kanssa. Vastimena toimii hyvin ihan eripaksuiset lattaraudan pätkät jos oikeita työkaluja ei ole saatavilla. Varovainen tulee olla sillä mitättömän lommon oikaisemisesta väärin saattaa tulla hankalasti korjattava pintavaurio.

Ei ihan ammattitasoa, mutta ajaa asiansa pienissä suoristuksissa.

Pieni kohouma oli tässä osassa helpoin viilata oikomisen sijaan.

Iskuja ottaneet kohdat viilasin ensin karkeasti muotoonsa ja hioin epäkeskolla sileäksi. Lopullinen hionta tehtiin jälleen käsin.

Viilauksen jäljet ovat melko karut, joten osa vaatii hiomista.

80-paperin jälkeen kohta näyttää tältä.

Ja 150-paperin jälkeen tältä.

Rosterin kiillotuksen aloitukseen on olemassa mm. sisallaikkoja ja kumilaikkoja, joilla voidaan tasoittaa pintaa hionnan jälkeen. Näiden laikkojen kanssa ei käytetä vahoja tai hiontatahnoja.

 

Kunnon suojalasit on ehdoton edellytys. Kuivunutta vahaa sinkoilee sinne tänne ja joskus itse osakin saatta karata käsistä.

Laikkoja oikealta vasemmalle: Sisal, Kumilaikka, Karkea lumppu ja etummaisena pehmeä puuvillalaikka.

Varsinaiseen kiillotustyöhön käytän ”mirkkeli”-mallista koneteollisuuden kiillotuskonetta joka toimii voimavirralla. Laikkana toimii alussa n. 150mm karkea lumppulaikka ja rosterinkiillotus vaha. Kiillottamiseen tarvittava ”paine” eli kuinka kovasti kappaletta painetaan laikkaa vasten syntyy pikkuhiljaa kokemuksen mukaan. Ensimmäisen kierroksen jälkeen pinta näyttää yleensä varsin rajulta joten kierrän kappaleen vielä toisen kerran läpi.

Vanhanliiton työjuhta on loistava apuväline osien työstöön.

Toinen vaihe tehdään pehmeämmällä 200mm puuvillalaikalla ja hienommalla vahalla. Tämän käsittelyn jälkeen kiilto alkaa pikkuhiljaa tulla esiin.

Vahaa levitetään sopivasti laikkaan.

Tukeva ote osasta ja sitten hissukseen aletaan kiillottamaan pintaa.

Ensimmäisen rätin jälkeen osassa on melkoisesti pientä naarmua.

Toisen kerran jälkeen naarmut alkavat jo tasoittua.

Viimeinen vaihe suoritetaan puhtaalla pehmeällä laikalla ja viimeistelyyn soveltuvalla erittäin hienolla vahalla. Joskus olen myös käyttänyt esim. Pol merkkistä kiillotustahnaa levittämällä sen ensin käsin kappaleeseen ja kiillottamalla sen pois laikalla. Kappaleet voi vielä vahata, mutta yleensä vaha himmentää pintaa. Toinen vaihtoehto on käyttää sinolia pinnan puhdistamiseen.

Se missä vaiheessa osat ovat valmiit on tekijästä itsestään kiinni. Ainahan tuota voisi jatkaa, mutta täytyy ottaa huomioon että osia on se 40kpl.

Peruutusvalot ja heijastimet

Lähtökohta oli jälleen auringonpaahtama. Alkuperäiset linssit olivat todella hauraita.

Mukavana pikkuprojektina otin työn alle takapuskurin sisään tulevat ”ämpärit” eli takaheijastimet ja niiden keskellä olevat peruutusvalot kehyksineen. Varsinainen pohjaelementti on rosterinen syvävetokappale, jonka pohjalle tulee ensin superlonitiiviste ja sen jälkeen punaiset pyöreät heijastimet. Heijastimen päälle tulee sinkkipainevaluste tehty kaulus jonka sisään taas pakkivalo ja sen linssi asennetaan.

Halkeamat hitsattiin kolvaamalla molemminpuolin.

Osat olivat jälleen kokeneet oman osansa Californian paahteesta ja heijastimet olivat haljenneet sinkkivalukauluksen reunoilta. Nuukana en halunnut heti sijoittaa uusiin heijastimiin noin 200 euroa, vaan päätin ensin kokeilla saako näitä entrattua.

Karkea hionta suoritettiin epäkeskolla ja hienompi osuus käsin vesihiomapapereilla.

 

Haljennut kohta sulatettiin kolvilla ehyeksi mahdollisimman tasaisesti. Tähän kun ei pakkelia pysty laittamaan, on pinnasta saatava siisti pelkästään hiomalla. Hionta tehtiin 80-150-240-400-600 papereilla. Täysin luotisuoraa ei pinnasta saanut, mutta onneksi halkeamakohta jää valuosan alle. Hiotut kappaleet puhdistettiin ja käsiteltiin muovitartunta-aineella.

Osat pohjustettuina ja valmiina maalattavaksi.

 

Pinnan sävytyksessä käytin normaalia kirkasta autolakkaa ja House of Colorin tummanpunaista Candyä. Oikeastaan mikä tahansa sopiva tummanpunainen massa sopii sävytteeksi, mutta Candy toimii aina. Pinta lakatiin 4 kertaa jonka jälkeen väri tasoittui hienosti.

Ensimmäinen "märkä" kerros yllä ja pinta parantuu huomattavasti.

 

Rosteripotat kiillotettiin totutulla kaavalla koneellisesti ja heijastimet asennettiin pohjalle uusien tiivisteiden kera. Keskiosan valut kävivät pinnoituksessa edellisen jutun osien mukana. Uudet peruutusvalojen linssit tilasin aikanaan Caddydaddyltä muiden linssien mukana.

 

Valukappaleet pinnoitettiin metalloimalla.

 

Ämpäri kiillotettiin koneellisesti. Kuvassa oikealla vielä täysin käsittelemätön osa.

Valmis kokonaisuus on kohtuullisen asiallisen näköinen eikä korjauksia juurikaan huomaa. Voipi olla että valuosat vaihtuvat vielä Eldoradon V-mallisiin, mutta toinen sellainen kokonaisuus katosi Puolan reissulla eikä uustuotantojen myyjä myy puolikasta sarjaa. Katsotaan kuinka käy, mutta kyllähän nämä tällaisenakin kelpaa.

 

 

Kiiltoa sisustaan osa II

Tästä se taas lähtee. Kamat purkuun ja pohjatöihin.

Jo pian saatuani ensimmäiset sisustan osat pinnoituksesta edelliskeväänä aloin vertailemaan kustannuksia lähes pilalle syöpyneiden sinkkivaluosien oikeasta kromauksesta verrattuna metallointiin. Ero on siinä mielessä suuri että kromauksessa pohjien teko on se mistä hinta käytännössä muodostuu eikä varsinainen pinnoitusmateriaali. Ehkä se on hieman huijausta jos pohjat pystyy tekemään itse käyttäen aivan tavallisia kittejä ja hiontavärejä, mutta toisaalta automaalia vastaava kestävyys varmasti riittää moneen harrasteautoon jossa osia kosketetaan muutenkin harvoin ja varovasti. Automaalitasoinen pinnankestävyys johtuu siis siitä että metalloinnissa muodostuva hopeapinta lakataan ja lakka vastaa käytännössä auton lakkapintaa vaikka eri tavaraa onkin.

Osat alkuperäisessä loistossaan. Joitakin oli ehditty hieman putsaamaan ja aloittamaan Puolassa,

 

Juuri palautuneet kromiosat suivaannuttivat sen verran että päätin ottaa toisen erän käsittelyyn sekä nopeuttaakseni entisöintiprosessia että hieman päästäkseni halvemmalla. Ongelmana vain oli että nyt mukana oli reilusti isompia kappaleita alkaen mittariston varmaankin 10kg painavasta kehyksestä aina konepellin ilmanottoritilöihin. Toinen huono tekijä on aina kiire, jonka vaikutukset näkyivät vasta sitten valmiissa osissa. Mutta ennen lopullista paljastusta kerrattaanpa hieman mitä prosessi vaatii.

Lähtokohtana täysin käsittelemätön osa.

Sinkkipainevalukappale on syöpynyt pahasti ajan kuluessa.

 

Mittariston kehys on yksi hankalimmista -59 osista joita kromataan. Onnistumisprosentti on melko alhainen.

Teräksiset penkin alusreunukset olivat ruostuneet, mutta eivät onneksi puhki.

Osat mitkä saapuivat olivat siis täysin pesemättömiä alkuperäisiä 42 vuotta paahteessa seisoneita osia, jotka olisivat olleet monen harrastajan mielestä täyttä roskiskamaa. Pistesyöpymiä ei ollut vain muutamaa vaan osat olivat kauttaaltaan syöpyneitä. Kromaajalle tämä olisi tiennyt varmaankin kymmenien ellei satojen kraaterien poraamista ja täyttöä.

Puoliksi puhallettu kehys paljastaa alta yhtenäisen pinnan, mutta täynnä kraatereita.

Karraterit täytyy saada täysin auki eikä kromi"suikaleita" saa jäädä kiinni.

Sanomattakin selvää että tallaisessa paikassa olevien kraatreiden paikkaaminen on järjetön homma.

Valmistelu alkaa siitä että puhallan osat puhtaaksi kaikesta irtokromista ja samalla syöpymät avautuvat kunnolla. Kromihan ei irtoa muutoin kuin kemiallisella käsittelyllä, mutta puhaltamalla osat pinnasta tulee yhtälainen ja tasaisen karhea mikä toimii myös paremmin tartunapintana kitille ja hiontavärille.

Pinnat kitattiin 4CR:n alumiinikitillä joka tarttuu muovikittia paremmin hankaliin ulkonurkkiin. Myös hyvä muovikitti toimii.

Pohjat hiottuna ja valmiina hiontaväriin.

Puhallettu puhdas pinta kitattiin aiemmassa tapauksessa muovikitillä ja uuden satsin kanssa käytettiin alumiinisekoitteista ”teräskittiä”. Muovikitti ei tahdo pysyä tuollaisissa 1x1mm kraatereissa, joten kovempi teräskitti aja paremmin asiansa. Toisaalta taas teräskitti ei tasoitu yhtä hyvin ja pinnan virheet ovat kuitenkin yleisempiä kuin laadukkaan muovikitin kanssa.

Hiontavärin kuivuttua pinta on jo kohtuullisen tasainen.

Lähestulkoon tärkein pohjatyön ainesosa on hyvä hiontaväri. Itse suosin mustaa DeBeerin hiontaväriä joka ei ainakaan omissa projekteissa kutistu läheskään niin paljon kuin muut. Ensimmäisessä satsissa käytin DeBeeriä ja toisessa Bodyfillin mustaa, mikä osoittautui virheeksi. Toinen virhe oli myös lähettää pinnoitukseen toisella kerralla puhkihiottuja kappaleita kun edelliskerralla osat olivat ensimmäisen vesihionnan jälkeen uudelleen maalattu ja hiottu vain kevyesti.

Hionta tapahtuu vesissä pinnan laadusta riippuen 400-600-800-1000-1200-1500-2000 papereilla. Tämän jälkeen, kuten jo edellä mainittiin, olisi hyvä maalata toinen hiontavärikerros esimerkiksi 600 jälkeen ja hioa loput aiheet vasta myöhemmin.

Pohjavalmiit osat pakataan huolellisesti ja lähetetään pinnoitusta hoitavaan yritykseen joita löytyy Suomesta ainakin yksi ja ulkomailta useitakin. Värivalikoima kattaa yleensä sekä ”kromin” että ”kultaisen”.

Valmiit osat muutaman viikon jälkeen.

Lähtökohtaan nähden ok, mutta ei täydellinen.

Ritilöiden pohjat maalattiin mustaksi epätaisuuksien peittämiseksi.

Tämän kertaiset osat saapuivat n. 4 viikon kuluttua lähetyksestä ja pohjatöissä ollut kiire näkyi selvästi laadun heikkoutena. Noin puolet osista olivat hyviä mutta lopuissa oli sitten enemmän ja vähemän sanomista. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon että sinkkipainevalujen kanssa voi käydä huonomminkin sillä monista sulamistapauksistakin olen kuullut. Eikä se oikean krominkaan pohjatyö aina onnistu jos lähtökohta on näinkin huono. Loppujen lopuksi osat ovat varsin mehevän näköiset kun vertaa niitä lähtötilanteeseen oli allekirjoittanut nyt sitten täysin tyytyväinen tai ei.