Kiiltoa sisustaan

Sisustan kiiltävät olivat vähintäänkin heikossa kunnossa.

Kromien palatessa takaisin tallille otin sisälle kuuluvia osia pois varsinaisesta kromauslähetyksestä. Olin jo aiemmin kunnostanut hankalia kromattuja muoviosia toisenlaisella menetelmällä. Kyseessä ei ole ruiskumaalaamalla tehty kromimaalaus. Menetelmällä on toteutettu useita kaupallisia tuotteita jotka näyttävät kromilta mutteivat ole materiaalinsa puolesta mahdollisia valmistaa. Hankalissa sinkkivaluosissa suurimman edun tuo pohjatöiden tekeminen nykyaikaisilla menetelmillä työlään juottamisen sijaan. Pinnan laatu on kuitenkin kestävä ja käytännössä se vastaa automaalin kestävyyttä. Oikea kromaus on vielä huomattavasti kestävämpää, mutta taloudellisesti sen toteutus olisi järjetöntä. Niinpä päätin tässä vaiheessa ottaa käsittelyyn sisustan osat, jotka eivät joudu auton ulkopuolisten osien tapaan suurelle rasitukselle. Esittelen menetelmän tarkemmin myöhemmin, mutta tässä hieman esimakua.

Pohjatöiden jälkeen osat maalatiin mustalla hiontavärillä.

Pahoin syöpyneet sinkkivaluosat puhallettiin jälleen alumiinioksidilla. Syöpymät ovat alkutilanteessa koholla, sillä epäpuhtaudet ovat rikkoneet kromipinnan ja painaneet sen puhki. Ikään kuin finni siis. Puhaltaessa kromipintaa poistetaan ja syöpymän kohdalle jää kraateri. Seuraava vaihe onkin täyttää nämä kraaterit että pinnasta saadaan jälleen sileä. Pohjatöiden jälkeen osat ruiskutettiin hiontavärillä joka vesihiottiin kuivuttuaan 2000 karkeuteen asti.

Valmiit osat ovat ilo silmälle.

Osat lähtivät hyvin pakattuina seuraavaksi pinnoitettavaksi ja parin viikon jälkeen postissa palasi lähetys jota oli odotettu. Pinnoitetut osat ovat hyvin lähellä kromia, vaikka kyseistä ainetta ei menetelmässä käytetäkkään. Pinnan laatu on suoraan verrannollinen siihen työmäärään minkä jaksaa itse nähdä vaivaa osien viimeistelyyn, eli pinnoite ei peitä yhtään virheitä vaan tuo ne paremmin esille. Ikinähän sitä ei voi olla tyytyväinen omaan työjälkeen, mutta kyllähän nämä ne syöpyneet rumilukset voittaa.

Ritilän välit ja tekstien taustat maalattiin uudelleen mustaksi.

Sisävalojen pohjat maalattiin valkoisiksi ja uudet linssit kruunaavat kokonaisuuden.

Samoihin aikoihin tein myös mukavan löydön eräästä Suomalaisesta purkaamosta. Viisysin takamatkustajien tuhkakuppi / sähkölasin kytkin yhdistelmät olivat aivan pilalle syöpyneet, joten jouduin hankkimaan uudet. Lopulta selvisikin että uudemmissa malleissa on käytetty samaa osaa kuin -59 de villessä, joten niiden löytyminen helpottui suunnattomasti. Ostin osat puhelimessa kuin siat säkissä näkemättä niitä ensin, mutta saavuttuaan totesin ne heti hyväkuntoisiksi. Osat käytiin läpi saippuavillalla ja hammasharjalla, eikä sen kummempia jatkokäsittelyjä enää tarvittukaan. Joskus siis voi käydä säkä ihan lähinurkillakin.